Musta vesi

Olet kaunis niin kuin aina
sinä olet vettä, joka valuu
sormieni läpi

Sinussa on musta yö
ja ne siniharmaat tähdet
iskevät kuin veitset

Jalopeura

Aavikko käsissäsi hautaat itsesi
syvemmälle, roikut lapionvarressa
jalat hautautuvat ja juokseva hiekka
hukuttaa sinut

Keväinen tuuli kohottaa hiuksesi
taivaisiin ja sahrami värjää ihosi
kaukainen kuu valaisee tiesi
mutta tietä ei ole

Ja sinä huudat, mutta hiekka hukuttaa
sanasi niin ettei kukaan kuule
ei ole tietä, ei sanoja, ei sinua

Olet vain jalopeura

Homeros

Hiilenmustia ripsiä jäi lakanoille
ja selkään piirtyivät siivet
taivas kohosi ylle
ja sinulla oli vain yksi silmä

Hän oli niin kaunis
ettei sellaista oltu nähty
kynnet kuin kotkalla

Huulensa harmaat
koskettivat korkeimman
olkapäätä jättäen jälkeensä
jalanjälkiä

Hänet löydettiin suosta
veden varasta, jonne hän uppoaa
yhä

Valkoinen varjosi

Hän kaatoi lattialle sen
minkä oli koonnut ja
piirsi sille ääriviivat

Kauniit, mustat rajat
keskelle harmaata parkettia

Ympärillä varoituksia
pakene, pakene
älä katso taakse
ei hänkään olisi katsonut

Metsän suojassa hän
sylki elämänsä sammalmattoon
ja jäi odottamaan koska hänet
korjataan

Orjantappura-aidan takana maatuva
keijukainen, hän olikin
ei kukaan koskaan saanut tietää

Ja hän oli kaunis

Silmissä mustia kyyneliä, joiden
uskoisi kuuluvan valtamereen
huulilla sellainen pinta
mikä heijasti kasvoni

Tyynyliinan syvyyksiin hän katosi
eikä häntä löytynyt enää koskaan
ja hän oli niin kaunis

ettei kukaan voinut ymmärtää

Kauheutuma

Kynsien alle jäi koko maailma
kun ryömin taivaan alta kotiin
vuoteessani makaava tuntematon
elävä vai kuollut

Silmien takana sairas maailma
jonne ei ole paluuta
mutta oveenkaan ei ole avainta

Vyö vasten haurasta vyötäröä
kiristää, pakottaa
aiheuttaa vuotavia haavoja
joille ei ole parantajaa

Kantokoppa

Teljet itsesi minuun remmein
jotka kihelmöivät selkääni
salpaavat hengitykseni
saavat minut voimaan pahoin

Sinussa on voimaa
mitä en voi ymmärtää
olet liian näkymätön
ymmärtääkseni

Minua sattuu kun sinä tahdot vallata
tahdot olla jo luonani
minä en tahdo sinua
pysy vain

Olisit hetken poissa
saisin viimein hengittää

Sidon sinut huolella ja hyppään
alas untuvavuoriltani
tuntuu että halkean

Kämmenien kanelipölyä

Puhut siitä kuin se olisi
sinulle tuttua ja turvallista
käsittelet sitä kuin paperinenäliinaa
murustat ja puristelet

Ei tämä ole sinua varten
et sinä uskalla kuitenkaan
en tahdo olla taas se
joka lähtee yksin kulkemaan

En tahdo olla se, jonka
jalkoihin jää haavoja laitureista
tai jonka jalkapohjiin kasvaa
ne kuuluisat kidukset

Kun painat kämmenesi ikkunalasiin
alkaa tuoksua joululta
ilmassa pyörii kaneli
essusi alla olet paljas

Babinski II

Suonissasi virtaa kultaa
mutta pleuradreenissa ei
älä huoli, kyllä sinä
selviät huomiseen

Ilmarintasi täynnä rakkautta
rakkuloissa hilekuutioita
synapsisuudelmiasi kaipaan

Teleporttaa itsesi vuosikymmenien taa
muista Doug Ross ja ruskeat silmät
hengitä syvään ja ehkä tänään
oletkin jo

Vihreää ja vaaleanpunaista
verkkokalvoilla, kirvelee
kysymyksiä kysymyksien perään,
muttei vastauksia, ei ratkaisuja

Edessäsi tyhjä lappu,
naputa kuulakärikynää sitä vasten
katoa rytmiin ja katoa
tästä todellisuudesta

Askelia käytävässä
kahisevia huoneita
tukahduttava haju
kaikkialla, kaikkialle

"Älä luovuta"
älä anna periksi
seuraava juna menee huomenna
tänään ei ole sen aika

Fanifiktiosta

Olen pohdiskellut sitä, että uskaltaisinko jonain päivänä julkaista täällä omia fan fiction -tarinoitani. Toisaalta houkuttaisi, mutta pelkään, etteivät minun aihealueeni ole kenellekään mieluista luettavaa. 

 
    Käsittelen pääasiassa komboja Vince Neil & Nikki Sixx, Sebastian Bach ja random muikkeli sekä tietenkin, lempparini, Ville Valo ja hänen "vaimonsa". Olen Valosta kirjoittanut jo kolmisen vuotta ja nyt olen taas saanut siihen kipinän. Jostain syystä en osaa koskaan parittaa itseäni kenellekään kirjoitelmissani vaan hahmottelen miespuolisille päähenkilöille aina omia kauneusihanteitani vastaavan naisen. 

 
 Mulla on ollut monia asioita fan fictionissa, mitkä ovat jäänet mukavuusalueen ulkopuolelle. Ensimmäistä ficciäni, Lovex Lovea, kirjoittaessani en halunnut Theonin edes pussaavan tyttöystäväänsä. Se tuntui kummalliselta, mutta Ville Valo & Anni -parituksen myötä kaikki rajat on ylitetty, roimastikin. Pääsin viimeinkin tutustumaan siihen aihealueeseen, joka on minua pelottanut - raskaus. Sitäkin hahmottelen koko ajan ja huomaan, ettei se tunnukaan niin epämukavalta, kun ajatusta kypsytteli tovin.

  On hauskaa huomata, miten on kehittynyt vuosien saatossa. Lovex Lovea kirjoitin satoja sivuja, Ville&Anni -paritusta kolmisensataa, valitettavasti kuitenkin suurin osa tuhoutui koneeni tuhoutuessa. Eikä se haittaa enää niin kovasti, on mukava luoda uutta, mutta toisaalta se harmittaa - vanhoja tekstejä on mukava lueskella myöhemmin. Nyt kiinnitän liikaa huomiota siihen, miten sanon asiani: haluaisin vain kirjoittaa vailla estoja. Siihen on vielä matkaa, ennen olin niin uppoutunut kirjoittamiseen ja sen tuottamaan mielihyvään, etten edes jäänyt pohtimaan eri sanavalintoja. Siihen lähden pyrkimään jälleen, korjailla voi myöhemminkin.

 Kuitenkin, pohdiskelin, olisiko mahdollista, että julkaisisin täällä joskus (tämä voi toimia myös eräänlaisena säilönä) fan fictioniani? 

Helmeilevää

Päässäsi ohdakeseppele
kutreillasi koiranputkia
huomista ei ole sillä
ollaan tässä nyt

Voit uida valheissani
sukeltaa sanoissani
muttet koskaan tule
ymmärtämään

Vetisessä tyynyssäsi on
tuhansia toiveita
satoja saatanoita
aivan turhaan

Tiedät sen, että
minä olen helmeilevää
en koskaan täällä
mutta aina mielessäsi

Viimeinen tie

Kuvittelen päässäni maailman
jossa on vain hiekkateitä ja paljaita jalkoja
joita pistelee sora, suoraan kuopilta

Nokkospuskissa pelehtiminen
ei tuota tunnetta
jota minä tarvitsen

Kaipaan hiekkaa selässä
lankkuja kasvojen alla
tuoksua, joka pyörryttää
muttei tapa

Ei, mikään ei ole tässä.
Missään ei ole viimeistä tietä.
Ei tässä. Ei nyt.

Viimeinen tie kohdataan vasta illalla
ja sinne lähdetään makuuasennossa
en tahdo palaa
haluan että minusta jää

Pitsisydän

Pisamat tippuivat kasvoiltasi
jo vuosia sitten

Maskin taakse jäi
punertavat silmät ja rohtuneet huulet
halkeilevat posliiniposket

Leivinuunin perällä tartuit
tulitikkuihin ja hukutit itsesi
häkään ja toivoit salaa elämää

Pisamat paloivat olkapäillesi
tuli taltutti pitsisen sydämen
kyyryinen olento jäi istumaan
polttopuiden oksalle

Eikä edes hiilestä saatu
uutta sielua, elämää

Naiset, joille ei nimiä suotu

Tupakansavu syöpyi posliiniseen kahvikuppiin
ja poltti siihen syntymämerkin
eikä sellaista naista oltu koskaan nähty

Ruusunpunaiset huulet, mustat silmät
muttei sielua
ei sielunhenkäystäkään

Savukeholkki sirossa kalpeassa kädessä
hohti tien kohti umpikujaa
missä ei ollut ketään
jolle hän olisi esittäytynyt

Hän oli niitä naisia
sellaisia joita ei ollutkaan

Kasvoissaan hän piti holviaan
jonne oli piilotettu painonsa arvoinen
salaisuus, joka ei koskaan
ollutkaan salaisuus

Paljas selkä vasten marmorikuulia
kasvot kohti jääkylmää maailmaa
kyynelissä virtasi korkeajännite
ja suussa maistui floorihappo

Hän oli niitä naisia
sellaisia joita ei ollutkaan

Ihossa hiekkaa

Poskipäillesi muodostui hautausmaa
kun kohdistit katseesi keskipäivän kuuhun
sinulla on se mitä kaikki etsivät

Et voi pitää minua odotuksessa
seuraavaakin vuosisataa
tahdon painaa sinuun merkin

Rapiset käytävälle etkä tahdo
edes yrittää olla kokonainen
tahdot hajota käsilleni
jotten koskaan olisi kokonainen

Kadonneet pojat

Aamunkajossa nostit kätesi kohti taivasta
ja huusit keuhkosi tyhjiksi perhosista
kylvit aamukasteessa, pesit kasvosi valolla
olit yksi heistä

Sano sinä missä maailma
kohtaa varjoisan alamaan
valmistaudu kohtaamaan
se ja tuntemaan
ettet pysty hallitsemaan tätä
kaikkea kalpeilla käsilläsi

Tuuli sekoittaa nekin lehdet
jotka pistit silmillesi suojaamaan
itseäsi kylmyydeltä
sinä tahdot olla
sinä tahdot olla
olla yksi heistä

Mustesiluetti

Varjosi takana on se
ihminen jolle uskouduin
jonka salaisuudet ovat minun
jonka sielu on mustunut omaani

Nurkassa on tumma paneeli
jonka taakse se on piiloutunut
kaikkien katseilta eikä kukaan
enää koskaan saa tietää

mitä tapahtui Hänelle

Sileä tammipuu vasten kämmentäsi
ratisee ja notkuu ja palaa
liekki nousii kasvoillesi
mutta hymysi ei valaistu
sinä et pala, sinä jäädyt

Sinä et ole Hän eikä hänessä ole
mitään mikä muistuttaa sinusta
hän on kasa varjoja, pelkkää
mustetta seinässä
hänen ääriviivansa

Sänkyyn jäi pelkkä painauma
tyynyssä tuoksuu arsenikki
minä etsin, minä etsin
mutta Hänestä jäi vain sulkia

Varjoissa tuoksuu kuolema
mutta pioni lemuaa hiuksissasi
Hän ei ole pelännyt koskaan
sillä sinä et ole mitään

Piirrän Hänen kasvonsa ulkoseinään
mutta siluetti kaatuu etelään
poskille kohoaa mustepuna
mikä värjää koko taivaan
enkelinmustaksi

mitä tapahtui Hänelle

Venus

Totuus on siinä
mitä himoitsemme
mutta totuus on siinä
mitä emme saa

Totuus piilee juurissa
syvissä ja mustissa
jotka ovat siellä
kietoutuneita sinuun

Ja jos nuotti katkoo
selkäsi, antaa armonsa
anna sen tulla sisälle
pidä huolta

Kaunistahan se on
mutta varmaa ei koskaan
totuus ei ole tullakseen
jos sitä et saa

Sinussa on totuus
ihana Venus
ihana rakkaus
in venere veritas

Mistä inspiraatiota?

 Tiedän, että moni kirjoittaa runoja. Ja kaikki ovat loistavia runoilijoita, sillä ei ole olemassakaan huono tai edes hyvää runoa; kaikki runot ovat kauniita, rumia ja järjettömiä ja heijastavat hyvin paljon kirjoittajaansa. Jokainen runo on uskomaton taideteos ja ihailen jokaista, joka vuodattaa ajatuksiaan kielikuviin ja tajunnanvirtaansa. Runous on aika hieno asia, kannattaa kokeilla kirjoittamista.

Mutta sitten pohtimaan inspiraatiota. Mistä sitä saa? Olen monia vuosia kirjoitellut runoja, viime aikoina hyvin vähän ja todella harvoin, mutta nyt viime periodissa meillä oli kurssi, joka koski pelkkää runoutta. Sisäinen runoilijani nousi feenikslinnun lailla tuhkista ja valaisee koko maailmani ihastuttavalla inspiraatiollaan. Suurena innoituksenani on ollut Sanna Karlström - hän on uskomaton runoilija. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa runoja; ne ovat niin koruttomia, mutta niin täynnä sisältöä. Jos ette ole lukeneet niin suosittelen erittäin lämpimästi hänen Taivaan mittakaava -teostaan. Se, jos mikä on aivan uskomaton teos.

Itse kirjoitan runoni näin:

- Teen heti otsikon: se antaa minulle suurimman inspiraation, kirjoitan ensimmäisestä mieleen juolahtaneesta sanasta, josta sitten muuntelen itseäni miellyttävän sanan. Olen vasta aloittelija ja siksi, en pohdiskele niin paljon merkityksiä, kunhan kirjoitan ja annan sanojen tulla. Harvoin joudun kumittamaan mitään.

- Kirjoitan: annan sanojen tulla ja olla. En poistele, sensuroi sillä niin uskon olevan parhainta.

- Luen runoni: jos en ole tyytyväinen, en julkaise mutten myöskään muokkaa. En tahdo julkaista runoa, josta en pidä mutta en tahdo myöskään muokata sitä.

Valokuvissa

Katinkultainen hymysi loistaa
ja annat lupauksesi
tämä olkoon viimeinen

Hopeareunuksissa odotat
hetkeä jolloin sinut
viedään pois pölyyn
muiden läheltä

Se on vain peili
ei se kerro sinusta mitään
sinussa ei ole mitään
katsomista

Punaisena hehkuva panoraama
irvistävä hymy ja kuoppa poskessa
ei näy sitä mikä on piilossa
näiden diojen takana

Järjen käsissä

Lumi kasaantuu luomillesi
kuurasta sinä olet tullut
kellossa tikittää vuosisata
jolle et koskaan syntynyt

Mustekynällä piirretyt silmät
hiilihipiäsi ja valkoinen iho
karisee tuhka pois otsalta
mutta merkki jääköön poskillesi

Käsissäsi tuhansia pisaroita
jotka eivät kasta, kylmetä
niistä tulee aavikon hiekkaa
pölyä, jota hengität

Takanasi seitsemän silmää
tarkkailevat kaulapuitasi
joissa oksat lentävät
yli amorinkaaren

Kahvikupin reunalle jäi
syreenihuuliesi jälki
sinisessä lautasliinassa
on piilossa syyllisyys

Untuvapedissä pyörit
höyhentuulia etsien
linnuista muodostuu unitodellisuus
mutta uni ei tule koskaan

Babinski

Nytkähdä niin tiedän
että hengität ja olet
yhä siinä odottamassa

Ole minulle se kroatialainen
tai ehkä se hymyilevä
poikanen vastaanotosta

Anna sen putken olla
ja teethän voitavasi
elä, elä minulle

Kosketa varovasti
sattuuko, ei satu
se kestää vain hetken

Särisevä valo särkee
jäseniin ja uuvuttaa
valkoisissa lakanoissa

Olet kääriytynyt kipuun
mutta kohta kaikki on ohi
ja jäljellä on enää tyhjyys
ja lapionvarsi

Älä huoli, anna olla
nytkähdä niin vielä hetkisen
olet täällä, tässä elämässä

Kirkkosi

En tahdo katsoa
sieluusi, sillä peilistäsi
ei näe takaisin

Nouse ja ota vettä
niele ja kerro minulle
miten paljon kirveleekään
juoda elämää

Ei sielusi ole peili,
se on samettia,
josta ei saa selkoa

Nouse ylös ja hengitä
keuhkot täyteen
pisteliästä uskontoasi
jolla ei ole Jumalaa

Onko siellä jotakin
mistä ottaa kiinni
vai johtuuko se minusta
etten tunne enää

Astu veteen
ja tunne polte kantapäissä
huuda, itkethän
haluan nähdä elämää

Roiku kelloissa
mutta unohda aika
laahusta hiekkakäytävää
ja haista elämä

En tahdo katsoa
sieluusi, sillä peilistäsi
ei näe takaisin
kasvosi heijastuvat takaisin
sameasta lätäköstä
jossa ui niitä
jotka eivät kutsu tätä
elämäksi.

Seireenikipu

Maidonvalkea sametti vasten kosteaa kalliota
viiltelee, satuttaa, hermosärkyä
hän uppoaa, uppoaa

Kaislikossa tuoksuu kuolema
ja ääni särkee
miksi hän kuuntelee
vaikka punaista valuvat kasvot

Hiekka hukkuu aaltoihin
mutta kukaan ei kuule
avunhuutoja, ei ääntäkään

Siinä on se kokonaisuus
jolle annoit nimen
ja jolta sait vain
huomion, et hetkeä enempää

Surupuu

Mustassa pitsireunus
kynsissä elämänjano
joka ei sammu vaikka
joisi vihkivettä

Vedessä kelluu kultainen
untuvaihminen, jolle
elämää suurempi on syvyys
musta

Mustaan tunkeutuu valo
jolle ei voi sanoa ei
jonain päivänä se tulee
mutta koskaan ei voi unohtaa

Höyhenissä pyörii tuhansia
lapsia, joilla on kruunut
he eivät ymmärrä
eikä heidän tarvitsekaan

Siinä on se valtameri, jossa
kelluu ikuisuus
ehkä joskus ohi lipuu
suuri pihlaja

Kauas kadonnut

Hiekkatien reunalla lasten leikkipaikka
oksista koottu maja jossa
leikitään kotia ja kuolemaa
eihän lapset tee niin

Metsän suojassa tuhansia
näkymättömiä mökkejä joista
tuli ehkä hautoja
mutta ei se ole varmaa

Korkeimpien koivujen latvoista
roikkuu suuria köysiä joissa
voi kiivetä rauhassa ilman
perillepääsyä

Yössä on hiljaista jos ei kuuntele
jos asettaa korvan vasten sammalta
huomaa ettei koskaan ole yksin
eikä tule olemaan

Jolene

Ja eilen sinä et ollut enää
se joka oli siinä ollut
et nähnyt hiuksiesi takaa
sadetta etkä aurinkoa

Enkä minä ollut enää
se joka olin ollut
minä näin taivaan mutten
sen jälkeläisiä

Aurinkotuuli vasten korkeita kasvojasi!
Paikkaa se paikoin!
Minä rukoilen sinua!

Sinä et enää ole
et ole enää ollenkaan
Jolene, Jolene

Ja tänään meistä kumpikaan ei
tahdo enää olla niitä toisia
varten.

Runoblogin alku

 Minulla oli jo muutama viikko sitten kytemässä ajatus omasta runoblogista. Se tuntui kivalta ajatukselta ja nyt oli pakko ryhtyä ajatuksista tekoihin. Ja tässähän se komeilee - ihka ensimmäinen runoblogini. Kirjoittelen oman motivaationi ja inspiraationi painolla; silloin kun tahdon ja silloin kuin ehdin.  Minulla on toinenkin blogi, Weird Tea Party, jonne kirjoittelen enemmänkin elämästäni ja mielipiteistäni - tämä olkoon lyriikan ja proosan tyyssija! 

 Eli, terve, olen Emilia ja opiskelen kotimaista kirjallisuutta Turun yliopistossa. Rakastuin runouteen lyriikan analyysikurssilla ja nyt tahdon päästää oman runosuoneni kukkimaan ja mellastamaan ympäri virtuaalista todellisuuttamme. Nauttikaa!