Aamuyöllä

Osasin odottaa sitä puhelua
osasin odottaa totuutta
tiesinhän minä ettet sinä oikeasti
osannut olla jättämättä jälkiä

Minä kuuntelin jokaisen syytöksen
minä hymyilin kirpeässä kevätilmassa
leijuin pilvissä sillä viimeinkin
sinä jäit kiinni

Mutta minä en tahtonut paljastaa
että se kaikki todellakin oli totta
minä tahdoin leikkiä hieman kauemmin
odottaa ettet enää pääse ylös

Minä tahdon että tulet syliini
tahdon sinun purkautuvan
tahdon antaa sinulle sen mitä kaipaat

Mutta sen sijaan minä itkin
minä vuodatin kaiken ja toivoin
että hän uskoisi
tahdoin hänen uskovan minun sanoihini
minä kerroin kaiken, jokaisen murusen

Ja sitten hiljaisuus ja naksahdus
ei enempää
minä toivoin jotain enemmän
minä tahdoin jo elää

Aamuyöllä minä paljastin kaiken
mutta kukaan ei uskonut
siinä sinä olit aina onnistunut
totuudesta huolimatta sinä olit aina oikeassa
ja toista naista ei uskota

Amor

Olet ollut kauan poissa
sillä keittiössä on viimein rauhallista
täällä ei tuoksu petos

Kuulin että sinä onnistuit
onnistuit peittämään tekosesi
niin kuin peitit minultakin
luulet että sylisi kadottaa kaiken
vaikka oikeasti sinun käsilläsi lepää
turmio

Tässä tilanteessa olen kuitenkin onnellinen
minä olen se toinen nainen
jota sinun naisesi pelkää

Jos et rakasta minua etkä kaipaa
jos olen sinusta kalvakka

Miksi sinä matelet minun eteiseni kynnyksellä
ja janoat minua

Ethän sinä minua tarvinnut
enkä minä ollut tarpeeksi
miksi nyt minun avuni kelpaavat
miksi nyt suudelmiani janoat
miksi kaipaat syliini
vaikka toisaalla olisi lämpimämpi

Kaste

Huomaan sinun itkeneen
sinä et koskaan itke
sinä et tunne surua, et katumusta

Ehkä sinustakin on viimein tulossa ihminen
ehkä sinä et enää tiedä, missä on talosi
millainen talosi sitten onkaan

Silti minä päästän sinut keittiööni
annan sinun koskea olkapäätäni
annan sinun luulla että minä välitän

Välittäminen olisi liian suuri teko
sellaista ihmistä kohtaan
kuin sinä

Ehkä sinä luulet että olen jo antanut anteeksi
etten enää muista miten minua sattui
ehkä sinä vain et ymmärrä
että sinun kasteesi on vasta tulossa

Silkkiselkä

Minä nautin siitä miten sinä lähdet täältä
lähdet takaisin toiseen syliin
tuoksuen minulta
meiltä

Me emme enää tuoksu
me lemuamme petokselta, valheilta
katkerilta hymyiltä
raivokkailta suudelmilta

Minä nautin siitä että ehkä sinä
tunnet hetken ajan tuskaa
että olet täällä
minun sängyssäni

Ehkä nautit siitä kun sormeni hautautuvat mustiin hiuksiisi
hampaani napsivat kaulaasi
mutta minä nautin siitä ettet sinä
enää voi koskaan satuttaa minua

Me emme ole solmu
me olemme silkki vasten silkkiä

Salaisuuksia kaulalla

Minä olin erehtynyt
minä hairahdin
tai niin minä luulin

Ymmärsin kuitenkin että
sinä olit erehtyväisempi
luulit että minua sattuu
ja sinä lievitit tuskaani

Ehkä sinä ymmärrät aamulla
että tyynylläni olevat ripsiväritahrat
eivät ole kyyneliä

Ne ovat valtaa

Murheiden talo

Ja sinä iltapäivänä sinä
kutsuit tätä murheiden taloksi
taloksi johon sinä et enää kuulu

Enkä ymmärrä miksi sinä välität
sinä lahotit tämän talon perusteet
ja poltit ne kauniit pitsiverhot

Kaikesta huolimatta sinä vain
tulit aina uudelleen koputtamaan
murheiden talon valkoista ovea

Sinä tulit salassa
odotit saavasi salaisuuksia
joita voisimme jakaa

samalla kun ovikello soi

Kaipasitko koskaan kotiin

Sinä muistit kyllä minne mikäkin kuului
missä hukuttiin huokauksiin
missä kyyneleet virtasivat

Osasit yhä satuttaa
satutit kyllä, avasit haavoja
mutta et onnistunut turmelemaan
haavat parantuvat aikanaan
mutta hajonnut mieli
se ei muutu ehjäksi ilman
oikeaa kokoajaa

Luulit minun taipuvan
sinun valtaasi jälleen kerran
tahdoit minun olevan se sama
nainen johon rakastuit
silloin vuosia sitten

Kaipasitko koskaan kotiin
kun nukuit Hänen käsivarsillaan
järsit niitä pisamia hampaillasi
sanoit Hänen olevan juuri se

Mitä Hän on sinulle
makaat sylissäni itkien
välillä kantaen minut untuvavaltakuntaasi
luuletko etten minä ole muuttunut
luuletko etten maista suurta valhetta

Kaipasitko koskaan kotiin
päätöksesi jälkeen
lähdit Hänen matkaan jättäen minut istumaan
keittiön pöydän ääreen

Olen jopa polttanut ne verhot joihin
imeytyi kyynelieni valtameri
ja silti sinä luulet että minä jätän taakseni kaiken
ja aloitan kaiken uudelleen

Maanantai

En osannut odottaa sitä hiljaista
vaimeaa kahinaa eteisessä
en osannut odottaa tuttua suhinaa
kävellessäsi kohti minua

Sinä yllätit minut keskellä yötä
odottaen armahdusta
valahdit käsilleni, anelit armoa

Missä on se armo jota minulle annettiin
ensin avattiin auki, hakattiin
jätettiin lojumaan olohuoneen parketille

Tallottiin vasten helmikuista pakkasta
sullottiin astiakaappiin odottamaan
tukahdutettiin tyynyllä, joka tuoksui sinulta

Sinun hellä kätesi minun kädessäni
kultainen tukkasi rinnallani
nyt oli minun vuoroni
laulaa lauluja niistä naisista

Aikalainen

Joskus sitä itkee niin ettei tahdo edes 

peittää kasvojaan käsillään

joskus sitä suree niin että toivoo

jonkun näkevän

Minä näytin kaiken sinulle

paljastin kaiken

alaston vartalo vasten alastomia ajatuksia

Kylmä hengityksesi paljasti ettet sinä surrut

sinä murrut, sinä turrut

sinä et sure

tunnet tuskaa, muttet nuole

haavojasi

Katoat yhä uudelleen

kerrot että kuuntelet

sanat kaikuvat talossani

sinä olet pahoillasi

Niinhän sinä sanot aina

Kerran yössä

Ehken osaa sanoa
mitä haluan mitä tunnen
tiedän kuitenkin että
kerran yössä maailma kääntyy
kieppuu putoaa

Ravistelin sinut lakanoistani
piilotin häpeän linnakkeeseen
tyynysi tuoksui unelta
jota toivon nähneeni
joka yö joka yö

Sinä lennät, kohoat kattoon
vaikka selkäsi lepää untuvapedillä
sinun kätesi minun kädessäni
tämä on virhe joka toistuu

Minä tahdot sinut ulos
sinä tahdot lähteä
silti tuntuu että kerran yössä
meidän maailmamme kohtaavat
emmekä osaa olla
ilman

Sinä ja minä

Ja eilen sinä et ollut enää
se joka oli siinä ollut
et nähnyt hiuksiesi takaa
sadetta etkä aurinkoa 

Älä toivo liikoja
sillä totuus ei koskaan
ole valhetta kauniimpi
totuus on unihalvaus hereillä

Ja tänään meistä kumpikaan ei
tahdo enää olla niitä toisia
varten.

Tänään jokin muuttui

sinä kerroit totuuden:

hän oli niitä naisia

jotka vievät eivätkä pyydä

Sinä vain seisoit portailla

varpaat reunalla

odotit sitä hetkeä

jolloin käänsin selkäni

Raatelit sormesi verille
yrittäessäsi paeta minua
minä tiedän, miten sinut
saadaan aina takaisin

ja silti vuosien jälkeen luulet

etten minä tiedä sinusta mitään

sinä katsot ulos ikkunasta

toivoen ettet koskaan katoa

minä toivoin sinulle

sitä mitä itsekin olin saanut

Silti sinä palasit samaan
puiseen taloon
jonka onkaloissa piileksii
kaikki se, mikä hajotti meidät

ja niin kauan on ollut hiljaista

hän kysyy, missä Sinä olet
minä kerron ettei tässä talossa
Sinua koskaan ollutkaan

"Kanna minut"

Eteisen lattialla on viimaista
mustavalkoinen ihosi väreilee
heräät, avaat silmät
sitten muistat, itket

Viimeinen päivä alkaa
ensi aamunkoitto paljastuu
suloiseksi, myrkylliseksi
elämäksi

Odotat vastakaikua
jota ei tule
tahdot rakkautta
jota et saa

Minulta et ainakaan

Nyt tiedät, miltä tuntuu
katsoa omaa itseään peilistä
tuntea säröt vasten seitsemää
epäonnen vuotta

Tuntea itsesi tyhjäksi
seisoessasi keskellä valkoista
huonetta, jossa totuus paljastui

Yhä sinä palaat samaan
puiseen taloon
jonka onkaloissa piileksii
kaikki se, mikä hajotti meidät

Tämä matka

Tästä ei puutu enää
kuin kiskot ja köysi
sinä olet ansassa

Sinä jäit kiinni
tämä on tässä
päätös

Tämä matka jää
öisen hopeakuun alle
piiloutuu maaperään

Jos ajatukset voisi nähdä
minä maalaisin sinusta taulun

Oletko viimeinkin huomannut
että pumpulipetisi on
muuttunut dosetiksi

josta voit napsia
jokaisen päivän, joka tunnin
erikseen, mutta varmasti

tietäen, että hallitsen
elämääsi, vahvemmin
kuin koskaan

Sormenpäät palavat

Kasvosi katoavat teekupin taakse
kun nojaudut eteenpäin
kysymään

Kupissasi leijuu tyhjiä
tunteja, minuutteja

Silmiesi vetinen katku
saa minut hymyilemään
kenen sormenpäät palavatkaan
tällä kertaa

Syntymästä kuolemaan

Sinä iltana kirjoitin sinulle
kirjoitin kirjeen sinusta
kirjoitin ja kirjoitin

Lopulta paperilla ei ollut
kuin tyhjiä sanoja, tyhjiä kuvia
en saanut sinusta otetta
enkä tiedä, oliko sitä edes koskaan

Vuosien aikana oppii tuntemaan toisen
jokaisen poimun, jokaisen katseen
arven, pisaman ja pumpuli-ihon

Silti koskaan ei voi oppia sitä
milloin oikea rakkaus syntyy
milloin se kuolee
oliko tämä etappi vain meille

jossain odottaa oikea syntymä
oikea kuolema

Ei hätää

Päästän sinut sisälle
lukitsen sinut talooni
annan sinun tutkia joka nurkan
sama se on

Sinä itket lohduttomasti
sohvannurkka imaisee sinut
syvyyksissä nyyhkytät
miten kaipaat minua, meitä

Pullopostisi kertoo muuta
olen sinulle laiha lohtu
hetken helpotus

Olen sinulle hätävara
suodatinkahvia ja kermaa
tahdotko sinä takaisin
minä en

Ei hätää
totuus sattuu
viiltää kuin tikari

Kyllähän sinun pitäisi tietää
olet ollut kahvapäässä

Verhoissasi

Verhoissasi kuiskii toinen elämäsi
muistot vilisevät kukkakuosissa
huokuvat keittiönpöydästä

Uusi omaisuus ei tuo uutta elämää
se ei poista vanhaa
se ei helpota

Osat ovat päälaellaan
sinä makaat parketilla
minä hukuttaudun valoon
joka pyrkii sisälle ikkunoista

Sinun äänesi vapisee
Jolene, Jolene
olisit voinut miettiä
ennen kuin avasit oven toiselle

Enkä minä saanut sanoa

En tiedä, oletko koskaan edes minua kuullut.
En tiedä, oletko se joksi sinua luulen.
Sinä et ole enää se.

Sinä et käytä pisteitä, et pilkkuja.
Minä päätän lauseeni.
Minä olen tässä ja nyt.
Sinä olet päättymätön.

Enkä minä saanut sanoa.
En sanonut sinulle koko totuutta.
En voinut.

Jos sulatit vuosiesi pisamat
ja avasit elämäsi arvet.
Pelkäsin, ettet koskaan
tulisi ymmärtämään.

Enkä minä saanut sanoa.
Että rakkaus kuolee hiljalleen.
Kyllä minä sinua kaipaan.
Se sattuu enemmän kuin tämä.

Tuomiopäivä

Jälleen kerran hukuttauduin
valkoisiin lakanoihin
annoin valkoisuuden sokaista
tukkia hengitystieni

Aamulla kaikki oli poissa
samat vanhat lakanat kaapissa
ei tuntunut vieraalta

Sinun läsnäolosi oli poissa
kadonnut kaapinpohjalle
kahvissa ei maistunut enää
se saatanan karvas maku

Seinäkello

Valkoinen puuvilla kutittaa
lattia on yhtä kylmä kuin ennenkin
tänään se sattui tavallista enemmän
se kylmäsi, kirveli

Menin pumpulilla täytettyyn ammeeseen
ja kylvin iltaan saakka
katselin ulos pienestä ikkunasta
toivoen näkeväni jotakin

Olen viime ajat uskonut
toivonut, pelännyt, kuollut

Olen tahtonut tavata
syyttää, valehdella, itkeä

En osaa valehdella sinulle
en aiokaan
en sano

Seinäkello seinällä kertoo
etten minä enää välitä
osat ovat vaihtuneet
sinä sukellat pumpuliin

Rakkautesi sairaus

Vaalea siluetti vasten tummaa parkettia
hymykuoppia, pisamia ja arpia
piirrän ääriviivat

Samassa paikassa tapaamme
sinä et istu vierelleni
et piirrä kuvioita kattoon

Sinä sanot ettet tahdo hyvästejä
en minäkään
ainakaan sinulta

Tahdot saavasi anteeksi
ettei tämä olisi loppu
se on vain vaihe

Vaihe jonka vuoksi
olen maannut lattialla
vuoden

Balladini

Sinä iltana minä istuin
suihkussa aamukasteessa
ikkunasi alla odotin

Kuulin miten avasit lasisen
oven palatsiisi
minä en kääntynyt

Paljas sora jalkapohjieni
alla kirvelsi
muttei niin paljon kuin ennenkään

Seinänaapuri

Minä kommunikoin hänen kanssaan
naputan paneeliseinää
jonka takana piileksii toinen elämä

Hän naputtaa takaisin
monta pientä koputusta
yöllä hän kurkistaa lattialistan raosta

Niin kauan on ollut hiljaista
hän kysyy, missä Sinä olet
minä kerron ettei tässä talossa
Sinua koskaan ollutkaan

Tukin lattialistat ja parkettilattian
sinun kirjeilläsi, sytytän tulen
jotta edes hetken ajan
minulla olisi lämmin

Syyllisyyden peitto

Makasin untuvasängyssä jalat kohti taivasta
odottaen että yö vaihtuisi
aamu-usvaan

Silmissäni vilisi
kaikki ne kaupungit
joihin emme lähteneetkään

Yhä sinun henkesi
odottaa eteisessä
anteeksiantoani

Olen saanut sinulta
niin monia kirjeitä

Olen antanut sinulle
tyhjiä vastauksia

Luuletko sinä oikeasti
että antaisin anteeksi

Kirjoittamisen vaikeus

Välillä runosuoni pulppuaa oikein kunnolla! Tekstiä syntyy ja harva se päivä tulee joko postausta tai kirjoituksia omaan "pöytälaatikkoon". Välillä taas on niin hiljaista kuin olla ja voi. Mitään inspiraatiota ei tule. Nyt runosuoneni on ehtynyt ja olen keskittynyt kirjoittamaan fanficcejäni - ikuisia lempikirjoitelmiani.

Ficcejä, tai niiden raakileita ja alkukappaleita syntyy koko ajan. Avaan jatkuvasti uusia tekstikenttiä ja annan sanojen vain ryöpytä. En kirjoita kuitenkaan enää yhtä elävästi kuin ennen ja välillä kaikki on työn ja tuskan takana. Välillä nautin kirjoittamisesta täysin rinnoin, mutta hetken kuluttua en. Sanoja ei synny, tarinat päästäni eivät siirry Wordiin. Ei luonnistu.

On vaikeaa olla pöytälaatikkokirjailija. Kirjoittamisen vaikeus on kova, vaikkei ole deadlinea eikä vaatimuksia. Eikä kukaan lue kirjoitelmiani. Mistä siis kenkä puristaa? Sitä on aika vaikea sanoa, mutta taas toisaalta ehkä mun sisäinen kirjailijani käskee rauhoittumaan. Älä kirjoita, jos ei siltä tunnu. Kirjoittamisen tarkoituksena on lievittää stressiä, ei pahentaa sitä.

Ja jos huomisella on siivet selässään

Kämmeneesi sulkeutui
siivet, jotka lentävät
ja kaikkien niiden sormien alla
piileksi eilinen

Ja jos huomisella on siivet selässään
ei se kerro siitä
etteikö olisi toivoa

Se kertoo siitä
ettei ole aikaa

Älä

Tuoksusi huumaava
ympäri taloa
portaissa, auloissa
matoissa, verhoissa

Enkä suostu uskomaan
että siitä on jo vuosia
kun viimeisen kerran
suljit oven

Älä odota
en ole tulossa perääsi
minä jään eteisen lattialle
odottamaan sinua

Huomenna

Silmiesi taakse heijastui liekki
joka palaa edelleen

sinä katsot ulos ikkunasta

toivoen ettet koskaan katoa

on vaikeampaa olla

kun tiedät mitä tuleman pitää

Pikkupätkiä: Laula laulusi kauneimpasi

2055

– Laula laulusi kauneimpasi, anna laulusi kuulua. Laula laulusi kaunehin.  Linnun lailla laula, laulusi armahin, Selene hyräili kaivaessaan hautaa. Iris katsahti häneen ja pyyhki sitten hikeä otsaltaan. Harvoin aurinko porotti niin kuumasti ja kuivasti kuin sinä päivänä. Hän oli jo tunteja aiemmin luopunut pitkistä sukistaan ja kengistään. Huivinkin hän oli jo heittänyt haudan laidalle.  Keskiviikkoisin oli virallinen haudankaivuupäivä koko pitäjässä. Moni paennut tuli auttamaan, vaikkei voimia olisikaan riittänyt. He tiesivät, miten paljon pelkästään Iris ja hänen sisarensa rehkivät koko yhteisön vainajien eteen. Muut kaivajat olivat jo lähteneet, sillä keskipäivänaurinko oli merkki heidän työnsä loppumisesta. He olivat aloittaneet jo aamuviideltä, jotta mahdollisimman monia hautoja saataisiin kaivetuksi ennen kuin paahtava polte kohoaisi taivaalle. Kaikkialla oli kuivaa, mutta seuraavana päivänä satoi aina.
– Iris, tuletko hetkeksi tänne? Ammy huhuili huolestuneella äänellään. Iris asetti lapionsa hetkeksi syrjään, kietaisi huivin kaulaansa ja lähti kävelemään kammiolle. Hänen äitinsä istui päätään pyöritellen kammion pimeimmässä ja kosteimmassa nurkassa.  – Kuulin, että itäosassa on tapahtunut pommitus.
Iris huokaisi syvään. Hän ei enää pelännyt pommituksia – hän ei vain jaksanut enää yhtäkään vainajaa, jolle hänen pitäisi kaivaa hauta. – En tiedä vainajista, mutta kehottaisin sinua ilmoittamaan Adelelle.  Hän voi ottaa sinun lapiosi, sinä voitkin siirtyä kabinettiin.
Iris huokaisi helpotuksesta. Ei enää kaivamista, pelkkiä vainajia vain.

  

Avasin pienen talomme etuoven. Sen kahvasta jäi tikkuja kynsien alle, minkä vuoksi sormeni olivat jatkuvasti joko sideharsojen peitossa tai taskuissani. Vaihtoehtoisesti sain joskus pitää palkkiona vainajan silkkihanskoja, mutta työssäni ne kuluivat viikossa puhki. Ehkä kohdalleni ei ollut osunut vielä yhtäkään erittäin rikasta vainajaa. Pienessä tuvassamme Ammy hääräili leivinuunin edessä. Ammy, ei koskaan äiti. En suostunut kutsumaan sellaista naista, joka pakottaa lapsensa pesemään ja hautaamaan vainajia, äidikseni. En vain pystynyt. En edes muistanut, olinko kutsunut häntä äidiksi sitten vuosikymmenen.  Selene oli noudattanut minun tapaani, mutta mennyt vielä pidemmälle. Hän oli suostunut kutsumaan äitiämme Ammyksi sillä ehdolla, ettei hän joutuisi enää koskaan koskemaan ruumiiseen.  Onhan selvää, että äiti huomasi nopeasti muutoksen ja muuttui joka päivä hieman harmaammaksi. Hän ei kestänyt sitä, että hänen omat tyttärensä eivät kutsuneet häntä äidiksi. En tarkoittanut nimenmuutokselle, ettenkö rakastaisi häntä. En vain enää halunnut olla hänen tyttärensä – tiedä häntä kumpi on pahempi. Istahdin pitkän penkin keskelle ja heiluttelin väsyneitä jalkojani. Sukat olivat taas rikki.
– Iris, onko isää näkynyt? Ammy kääntyi hymyillen suuntaani. Toinen asia, mitä inhosin hänessä, oli se, että hän todellakin hymyili. Kehtasikin hymyillä siinä tilanteessa. Helppohan hänen on hymyillä, kun ei selkä vääränä kaiva hautoja ja pese ruumiita joka päivä.  Katselin häntä hetkisen ajan, kunnes hän ymmärsi haihduttaa hymynsä ja ottaa tilalle sen tavallisen harmaan katseen.
– Ei ole edelleenkään. Enkä usko, että hän koskaan tuleekaan, tokaisin Ammylle kylmästi. En kuitenkaan liian ilkeästi, sillä hänellä oli valta karkoittaa minut talostamme. Oikeastihan tiesimme Selenen kanssa, missä isä piileksi. Tiesimme sen varsin hyvin.
– Anteeksi, Ammy aloitti jälleen anteeksipyytelyitkunsa. Se ei ollut tehonnut viimeiseen kahteen vuoteen. Hän kertoi niin suuresta ikävästään, äidinvelvollisuudestaan ja surustaan – ja kaikki oli yhtä puppua. Sen näki niistä silmistä, niissä ei välkkynyt mikään suru eikä läikkynyt empatia, krokotiilinkyyneleitä kaikki tyynni. – En minä tällaista elämää halunnut, kyllä sinä sen tiedät!
Nousin penkiltä ja kävelin Ammyn ohitse kammariin, jossa takkatuli loimusi keskellä kuivaa syksyä. Kohta olisi taas talvi, jolloin saisi kärsiä niistä paleltumista ja nuhakuumeesta. Kaikki se tuntui kuitenkin hyttysenpistoilta verrattuna siihen kipuun, joka jylläsi korvieni välissä. Ehkei kukaan muu ollut tajunnut, muttei minusta ainakaan ollut erityisen normaalia, että kaksi teinityttöä kaivaa hautoja vuoden ympäri ja piilottelevat isäänsä perunakellarissa.

Ja Hän pyysi aikaa

Jätit jälkeesi seitinohuita jalanjälkiä
seurasin sinua vaatekomeroon
mutta olit kadonnut pölyksi

Sinun silmistäsi katsoi Hän
jonka olin luullut kadottaneeni

Hänestä huokui yö usvaa
kuin pumpulia kämmenillä

Ja sitten Hän pyysi
että antaisin hänelle jotain
mitä kukaan ei voisi

Kaikuu ääni

Rakkaus, sinä sanoit
vain sillä on väliä

Usko, sinä sanoit
vain sillä on väliä

Toivo, sinä sanoit
vain sillä on väliä

Enkä minä enää tiennyt,
mihin uskoa

sillä kaikki, mihin uskoin,
olit sinä

ja sinä sanoit, että
vain sillä oli väliä

Eräänä iltana

Taivas löi eteen sinivalkoisen peitteensä
ja antoi sinulle hetkeksi toivoa
kaikki ei olekaan harmaata,
se sanoi

Et kuitenkaan voinut uskoa
että olisit todella parantunut
voisit viimeinkin nähdä
värit ja äänet

Kirkas taivas, seitsemäs

Ja niin sinä avasit oven
ja jätit sen raolleen
halusit, että lähden perääsi

mutta sen sijaan suljin oven
laskin avaimen lattialle
ja katosin ulos ikkunasta

Syntymämerkki

Otsassasi lepää lauantain autuus
ja kyljellesi on laskeutunut
vertasi himoava kyyhky

Silmäripsillesi on laskeutunut
pölyä menneistä päivistä
ja suusi on sinetöity langalla

Lakana viiltää selkäsi herkkää ihoa
ja kätesi tunkeutuvat läpi patjojen
sunnuntaiaamunkoitto on ovella

Salaisuuksia aamupalaksi

Ja radiosta soivat samat sävelet
kuin muinakin aamuina
Tulikuuma vesi kaatui syliisi
mutta tiedämme kumpikin

ettei se ollut vahinko

Aamutakkisi sininen helma roikkuu
lattiassa, joka on jäänyt jalkoihin
jo vuosia sitten
Aamuaurinko nousee

niin kuin ennenkin

Ja minä pyöritän posliinikupissa hopealusikkaa
ja toivon, että elämäni kimalle
katoaisi pohjaan, kasautuisi kokoiksi

sinusta ei taaskaan ole kuulunut

Ehkä me kaikki syömme salaisuuksia
juomme valheita, ja annamme ylen
sinun taakkasi ei paina selkääni
eikä minun salaisuuteni sinun kurkkuasi purista

Surmavirsi

Ja sinun huulillesi muodostui

yötäkin mustempi perhonen

jonka siivet iskivät tyhjyyttä

Ei löytynyt verta kuolevalle kansalle

ei huutavalle hengähdykselle

Ja sinun selkääsi kasvoivat siivet

joissa ei ollut voimia

variksensulkia

Mekkosi reuna paloi kuparipitsiksi

mutta jalkasi nousivat 

taivaisiin

Keihäät iskivät solisluihin

ja ytimessäsi paloi tuli

Ja sinun elämäsi paloi

kirkkaampana kuin keskikesä

Lisää

Haarniskan taakse kätkeytyy
totuus ja vale
yhteen nivoutuneina

Huomenna kerrot minulle
etten ole mitään
muttet usko itsekään

Nyrkkiisi on naulattu
elämän kahvat
voit avata, muttet sulkea

Älä toivo liikoja
sillä totuus ei koskaan
ole valhetta kauniimpi

Ehkä hän ei olekaan

Hän on peilissäni
joka aamu, joka ilta
joka päivä, joka yö

Hän on haamu
jolla ei ole nimeä

Hän on vahvoja ääriviivoja
sointuvia silmäripsiä
kulmikkaita katseita

Hän katselee minua
peilistäni
hän katselee

Hän on toivoton
näkymätön, ei vaaraton
koskettaa, satuttaa
ääriviivoja

Hän on minussa
peilikuvassani
sielussani, huulissani
ihossani

Hän on minä
en osaa sanoa

Happi

Raatelit sormesi verille
yrittäessäsi paeta minua
minä tiedän, miten sinut
saadaan aina takaisin

Enkä minä ole sinulle Jumala
en edes puolikas
olen sinulle ilmaa
myrkyllistä

Turhaan sinä hengität
turha sinun on esittää
tiedän, ettet ole hengittänyt
pitkään aikaan

Sinä

Katseessasi on kultahippusia
jotka salaa liuotan auraasi
hohdat kesäyössä

Sormiesi päissä kasvaa metsä
jonne katoat kun pelko valtaa
luusi

Ja sinne sinä menet
niin kuin et näkisikään minua
minä en kuulu sinun
kultakatseeseesi