Sinä ja minä

Ja eilen sinä et ollut enää
se joka oli siinä ollut
et nähnyt hiuksiesi takaa
sadetta etkä aurinkoa 

Älä toivo liikoja
sillä totuus ei koskaan
ole valhetta kauniimpi
totuus on unihalvaus hereillä

Ja tänään meistä kumpikaan ei
tahdo enää olla niitä toisia
varten.

Tänään jokin muuttui

sinä kerroit totuuden:

hän oli niitä naisia

jotka vievät eivätkä pyydä

Sinä vain seisoit portailla

varpaat reunalla

odotit sitä hetkeä

jolloin käänsin selkäni

Raatelit sormesi verille
yrittäessäsi paeta minua
minä tiedän, miten sinut
saadaan aina takaisin

ja silti vuosien jälkeen luulet

etten minä tiedä sinusta mitään

sinä katsot ulos ikkunasta

toivoen ettet koskaan katoa

minä toivoin sinulle

sitä mitä itsekin olin saanut

Silti sinä palasit samaan
puiseen taloon
jonka onkaloissa piileksii
kaikki se, mikä hajotti meidät

ja niin kauan on ollut hiljaista

hän kysyy, missä Sinä olet
minä kerron ettei tässä talossa
Sinua koskaan ollutkaan

"Kanna minut"

Eteisen lattialla on viimaista
mustavalkoinen ihosi väreilee
heräät, avaat silmät
sitten muistat, itket

Viimeinen päivä alkaa
ensi aamunkoitto paljastuu
suloiseksi, myrkylliseksi
elämäksi

Odotat vastakaikua
jota ei tule
tahdot rakkautta
jota et saa

Minulta et ainakaan

Nyt tiedät, miltä tuntuu
katsoa omaa itseään peilistä
tuntea säröt vasten seitsemää
epäonnen vuotta

Tuntea itsesi tyhjäksi
seisoessasi keskellä valkoista
huonetta, jossa totuus paljastui

Yhä sinä palaat samaan
puiseen taloon
jonka onkaloissa piileksii
kaikki se, mikä hajotti meidät

Tämä matka

Tästä ei puutu enää
kuin kiskot ja köysi
sinä olet ansassa

Sinä jäit kiinni
tämä on tässä
päätös

Tämä matka jää
öisen hopeakuun alle
piiloutuu maaperään

Jos ajatukset voisi nähdä
minä maalaisin sinusta taulun

Oletko viimeinkin huomannut
että pumpulipetisi on
muuttunut dosetiksi

josta voit napsia
jokaisen päivän, joka tunnin
erikseen, mutta varmasti

tietäen, että hallitsen
elämääsi, vahvemmin
kuin koskaan

Sormenpäät palavat

Kasvosi katoavat teekupin taakse
kun nojaudut eteenpäin
kysymään

Kupissasi leijuu tyhjiä
tunteja, minuutteja

Silmiesi vetinen katku
saa minut hymyilemään
kenen sormenpäät palavatkaan
tällä kertaa

Syntymästä kuolemaan

Sinä iltana kirjoitin sinulle
kirjoitin kirjeen sinusta
kirjoitin ja kirjoitin

Lopulta paperilla ei ollut
kuin tyhjiä sanoja, tyhjiä kuvia
en saanut sinusta otetta
enkä tiedä, oliko sitä edes koskaan

Vuosien aikana oppii tuntemaan toisen
jokaisen poimun, jokaisen katseen
arven, pisaman ja pumpuli-ihon

Silti koskaan ei voi oppia sitä
milloin oikea rakkaus syntyy
milloin se kuolee
oliko tämä etappi vain meille

jossain odottaa oikea syntymä
oikea kuolema

Ei hätää

Päästän sinut sisälle
lukitsen sinut talooni
annan sinun tutkia joka nurkan
sama se on

Sinä itket lohduttomasti
sohvannurkka imaisee sinut
syvyyksissä nyyhkytät
miten kaipaat minua, meitä

Pullopostisi kertoo muuta
olen sinulle laiha lohtu
hetken helpotus

Olen sinulle hätävara
suodatinkahvia ja kermaa
tahdotko sinä takaisin
minä en

Ei hätää
totuus sattuu
viiltää kuin tikari

Kyllähän sinun pitäisi tietää
olet ollut kahvapäässä

Verhoissasi

Verhoissasi kuiskii toinen elämäsi
muistot vilisevät kukkakuosissa
huokuvat keittiönpöydästä

Uusi omaisuus ei tuo uutta elämää
se ei poista vanhaa
se ei helpota

Osat ovat päälaellaan
sinä makaat parketilla
minä hukuttaudun valoon
joka pyrkii sisälle ikkunoista

Sinun äänesi vapisee
Jolene, Jolene
olisit voinut miettiä
ennen kuin avasit oven toiselle

Enkä minä saanut sanoa

En tiedä, oletko koskaan edes minua kuullut.
En tiedä, oletko se joksi sinua luulen.
Sinä et ole enää se.

Sinä et käytä pisteitä, et pilkkuja.
Minä päätän lauseeni.
Minä olen tässä ja nyt.
Sinä olet päättymätön.

Enkä minä saanut sanoa.
En sanonut sinulle koko totuutta.
En voinut.

Jos sulatit vuosiesi pisamat
ja avasit elämäsi arvet.
Pelkäsin, ettet koskaan
tulisi ymmärtämään.

Enkä minä saanut sanoa.
Että rakkaus kuolee hiljalleen.
Kyllä minä sinua kaipaan.
Se sattuu enemmän kuin tämä.

Tuomiopäivä

Jälleen kerran hukuttauduin
valkoisiin lakanoihin
annoin valkoisuuden sokaista
tukkia hengitystieni

Aamulla kaikki oli poissa
samat vanhat lakanat kaapissa
ei tuntunut vieraalta

Sinun läsnäolosi oli poissa
kadonnut kaapinpohjalle
kahvissa ei maistunut enää
se saatanan karvas maku

Seinäkello

Valkoinen puuvilla kutittaa
lattia on yhtä kylmä kuin ennenkin
tänään se sattui tavallista enemmän
se kylmäsi, kirveli

Menin pumpulilla täytettyyn ammeeseen
ja kylvin iltaan saakka
katselin ulos pienestä ikkunasta
toivoen näkeväni jotakin

Olen viime ajat uskonut
toivonut, pelännyt, kuollut

Olen tahtonut tavata
syyttää, valehdella, itkeä

En osaa valehdella sinulle
en aiokaan
en sano

Seinäkello seinällä kertoo
etten minä enää välitä
osat ovat vaihtuneet
sinä sukellat pumpuliin

Rakkautesi sairaus

Vaalea siluetti vasten tummaa parkettia
hymykuoppia, pisamia ja arpia
piirrän ääriviivat

Samassa paikassa tapaamme
sinä et istu vierelleni
et piirrä kuvioita kattoon

Sinä sanot ettet tahdo hyvästejä
en minäkään
ainakaan sinulta

Tahdot saavasi anteeksi
ettei tämä olisi loppu
se on vain vaihe

Vaihe jonka vuoksi
olen maannut lattialla
vuoden

Balladini

Sinä iltana minä istuin
suihkussa aamukasteessa
ikkunasi alla odotin

Kuulin miten avasit lasisen
oven palatsiisi
minä en kääntynyt

Paljas sora jalkapohjieni
alla kirvelsi
muttei niin paljon kuin ennenkään

Seinänaapuri

Minä kommunikoin hänen kanssaan
naputan paneeliseinää
jonka takana piileksii toinen elämä

Hän naputtaa takaisin
monta pientä koputusta
yöllä hän kurkistaa lattialistan raosta

Niin kauan on ollut hiljaista
hän kysyy, missä Sinä olet
minä kerron ettei tässä talossa
Sinua koskaan ollutkaan

Tukin lattialistat ja parkettilattian
sinun kirjeilläsi, sytytän tulen
jotta edes hetken ajan
minulla olisi lämmin

Syyllisyyden peitto

Makasin untuvasängyssä jalat kohti taivasta
odottaen että yö vaihtuisi
aamu-usvaan

Silmissäni vilisi
kaikki ne kaupungit
joihin emme lähteneetkään

Yhä sinun henkesi
odottaa eteisessä
anteeksiantoani

Olen saanut sinulta
niin monia kirjeitä

Olen antanut sinulle
tyhjiä vastauksia

Luuletko sinä oikeasti
että antaisin anteeksi

Kirjoittamisen vaikeus

Välillä runosuoni pulppuaa oikein kunnolla! Tekstiä syntyy ja harva se päivä tulee joko postausta tai kirjoituksia omaan "pöytälaatikkoon". Välillä taas on niin hiljaista kuin olla ja voi. Mitään inspiraatiota ei tule. Nyt runosuoneni on ehtynyt ja olen keskittynyt kirjoittamaan fanficcejäni - ikuisia lempikirjoitelmiani.

Ficcejä, tai niiden raakileita ja alkukappaleita syntyy koko ajan. Avaan jatkuvasti uusia tekstikenttiä ja annan sanojen vain ryöpytä. En kirjoita kuitenkaan enää yhtä elävästi kuin ennen ja välillä kaikki on työn ja tuskan takana. Välillä nautin kirjoittamisesta täysin rinnoin, mutta hetken kuluttua en. Sanoja ei synny, tarinat päästäni eivät siirry Wordiin. Ei luonnistu.

On vaikeaa olla pöytälaatikkokirjailija. Kirjoittamisen vaikeus on kova, vaikkei ole deadlinea eikä vaatimuksia. Eikä kukaan lue kirjoitelmiani. Mistä siis kenkä puristaa? Sitä on aika vaikea sanoa, mutta taas toisaalta ehkä mun sisäinen kirjailijani käskee rauhoittumaan. Älä kirjoita, jos ei siltä tunnu. Kirjoittamisen tarkoituksena on lievittää stressiä, ei pahentaa sitä.