Pikkupätkiä: Laula laulusi kauneimpasi

2055

– Laula laulusi kauneimpasi, anna laulusi kuulua. Laula laulusi kaunehin.  Linnun lailla laula, laulusi armahin, Selene hyräili kaivaessaan hautaa. Iris katsahti häneen ja pyyhki sitten hikeä otsaltaan. Harvoin aurinko porotti niin kuumasti ja kuivasti kuin sinä päivänä. Hän oli jo tunteja aiemmin luopunut pitkistä sukistaan ja kengistään. Huivinkin hän oli jo heittänyt haudan laidalle.  Keskiviikkoisin oli virallinen haudankaivuupäivä koko pitäjässä. Moni paennut tuli auttamaan, vaikkei voimia olisikaan riittänyt. He tiesivät, miten paljon pelkästään Iris ja hänen sisarensa rehkivät koko yhteisön vainajien eteen. Muut kaivajat olivat jo lähteneet, sillä keskipäivänaurinko oli merkki heidän työnsä loppumisesta. He olivat aloittaneet jo aamuviideltä, jotta mahdollisimman monia hautoja saataisiin kaivetuksi ennen kuin paahtava polte kohoaisi taivaalle. Kaikkialla oli kuivaa, mutta seuraavana päivänä satoi aina.
– Iris, tuletko hetkeksi tänne? Ammy huhuili huolestuneella äänellään. Iris asetti lapionsa hetkeksi syrjään, kietaisi huivin kaulaansa ja lähti kävelemään kammiolle. Hänen äitinsä istui päätään pyöritellen kammion pimeimmässä ja kosteimmassa nurkassa.  – Kuulin, että itäosassa on tapahtunut pommitus.
Iris huokaisi syvään. Hän ei enää pelännyt pommituksia – hän ei vain jaksanut enää yhtäkään vainajaa, jolle hänen pitäisi kaivaa hauta. – En tiedä vainajista, mutta kehottaisin sinua ilmoittamaan Adelelle.  Hän voi ottaa sinun lapiosi, sinä voitkin siirtyä kabinettiin.
Iris huokaisi helpotuksesta. Ei enää kaivamista, pelkkiä vainajia vain.

  

Avasin pienen talomme etuoven. Sen kahvasta jäi tikkuja kynsien alle, minkä vuoksi sormeni olivat jatkuvasti joko sideharsojen peitossa tai taskuissani. Vaihtoehtoisesti sain joskus pitää palkkiona vainajan silkkihanskoja, mutta työssäni ne kuluivat viikossa puhki. Ehkä kohdalleni ei ollut osunut vielä yhtäkään erittäin rikasta vainajaa. Pienessä tuvassamme Ammy hääräili leivinuunin edessä. Ammy, ei koskaan äiti. En suostunut kutsumaan sellaista naista, joka pakottaa lapsensa pesemään ja hautaamaan vainajia, äidikseni. En vain pystynyt. En edes muistanut, olinko kutsunut häntä äidiksi sitten vuosikymmenen.  Selene oli noudattanut minun tapaani, mutta mennyt vielä pidemmälle. Hän oli suostunut kutsumaan äitiämme Ammyksi sillä ehdolla, ettei hän joutuisi enää koskaan koskemaan ruumiiseen.  Onhan selvää, että äiti huomasi nopeasti muutoksen ja muuttui joka päivä hieman harmaammaksi. Hän ei kestänyt sitä, että hänen omat tyttärensä eivät kutsuneet häntä äidiksi. En tarkoittanut nimenmuutokselle, ettenkö rakastaisi häntä. En vain enää halunnut olla hänen tyttärensä – tiedä häntä kumpi on pahempi. Istahdin pitkän penkin keskelle ja heiluttelin väsyneitä jalkojani. Sukat olivat taas rikki.
– Iris, onko isää näkynyt? Ammy kääntyi hymyillen suuntaani. Toinen asia, mitä inhosin hänessä, oli se, että hän todellakin hymyili. Kehtasikin hymyillä siinä tilanteessa. Helppohan hänen on hymyillä, kun ei selkä vääränä kaiva hautoja ja pese ruumiita joka päivä.  Katselin häntä hetkisen ajan, kunnes hän ymmärsi haihduttaa hymynsä ja ottaa tilalle sen tavallisen harmaan katseen.
– Ei ole edelleenkään. Enkä usko, että hän koskaan tuleekaan, tokaisin Ammylle kylmästi. En kuitenkaan liian ilkeästi, sillä hänellä oli valta karkoittaa minut talostamme. Oikeastihan tiesimme Selenen kanssa, missä isä piileksi. Tiesimme sen varsin hyvin.
– Anteeksi, Ammy aloitti jälleen anteeksipyytelyitkunsa. Se ei ollut tehonnut viimeiseen kahteen vuoteen. Hän kertoi niin suuresta ikävästään, äidinvelvollisuudestaan ja surustaan – ja kaikki oli yhtä puppua. Sen näki niistä silmistä, niissä ei välkkynyt mikään suru eikä läikkynyt empatia, krokotiilinkyyneleitä kaikki tyynni. – En minä tällaista elämää halunnut, kyllä sinä sen tiedät!
Nousin penkiltä ja kävelin Ammyn ohitse kammariin, jossa takkatuli loimusi keskellä kuivaa syksyä. Kohta olisi taas talvi, jolloin saisi kärsiä niistä paleltumista ja nuhakuumeesta. Kaikki se tuntui kuitenkin hyttysenpistoilta verrattuna siihen kipuun, joka jylläsi korvieni välissä. Ehkei kukaan muu ollut tajunnut, muttei minusta ainakaan ollut erityisen normaalia, että kaksi teinityttöä kaivaa hautoja vuoden ympäri ja piilottelevat isäänsä perunakellarissa.